Kroonisesta väsymysoireyhtymästä käytetään useita nimityksiä (CFS –chronic fatigue syndrome, KVO - krooninen väsymysoireyhtymä, SEID – systemic exertion intolerance disease, SRI - systeeminen rasitusintoleranssi). Pääoireina oireyhtymälle ovat uupumus ja toimintakyvyn huononeminen. Oreyhtymästä käytetään myös termiä ME (myalginen enkefelomyeliitti). ME-termiä käytetään etenkin vaikeammissa CFS/SRI:n muodoissa. Kyseistä termiä käytetään yleisesti myös esimerkiksi Englannissa.

Ensimmäiset kuvaukset epidemian kaltaisesta influenssaviruksien jälkeisestä poikkeavasta väsymyksestä ovat jo 1780-82 Ranskassa ja 1890-91 Italiasta ennen 1918 influenssaepidemian jälkeen kuvattua Von Economon / Espanjan tautia, eli encephalitis lethargicaa. Kyseiset oirekuvaukset muistuttavat melko paljon vaikeammasta kroonisesta väsymysoireyhtymästä kärsivien potilaiden oirekuvaa, vaikka kyseessä on eri sairaus. Encephalitis lethargica oli vaikea ja usein kuolemaan johtava sairaus päinvastoin kuin krooninen väsymysoireyhtymä.

Krooninen väsymysoireyhtymä on vaikeasti diagnosoitava ja harvinainen sairaus. Uusimmat diagnostiset kriteerit ovat vuodelta 2015. Sitä ennen käytettiin vuonna 1994 julkaistuja CDC:n Fukuda kriteereitä. Keskeisenä oireina ovat yli kuusi kuukautta jatkunut väsymys ja potilaan toimintakyvyn merkittävä heikkeneminen. Oireisiin kuuluvat keskeisesti rasituksen huono sietokyky ja huonolaatuinen yöuni. Diagnostiikassa tulee olla objektiivisesti todettuja kognitiivisen toiminnan häiriöitä tai ortostaattinen intoleranssi, joka ilmenee joko ortostaattisena hypotensiona tai posturaalisena ortostaattisena takykardiana (POTS) merkkinä autonomisen hermoston toiminnan säätelyhäiriöstä (dysautonomia). KTS. LUKU Dysautonomia ja toiminnalliset sairaudet.

Erotusdiagnostiikassa on suljettava pois mm. depressio, tarkkaavuuden häiriö, borrelioosi, muut väsymystä aiheuttavat neurologiset sairaudet, kilpirauhasen vajaatoiminta, sokeriaineenvaihdunnan häiriöt, krooniset ja akuutit aivojen ja selkäytimen tulehdukselliset sairaudet sekä väsymystä aiheuttavat muut unihäiriöt (narkolepsia, idiopaattinen hypersomnia ym).

Uusimmat etiologiset ja patofysiologiset tutkimukset viittaavat siihen, että kyseessä voisi olla jonkun infektion tai muun immunologisen hyökkäyksen aiheuttama autoimmuunisairaus. Hoidot kohdistetaan oireisiin ja etiologisiin tekijöihin. Riittävä juominen ja oikea ravitsemus, liikunnan asteittainen lisääminen perehtyneen fysioterapeutin avulla ja myös KBT (CBT)- eli kognitiivis-behavioraaliset menetelmät usein auttavat lievittämään sairauteen mahdollisesti liittyvää ahdistusta ja sekundaarista depressiota. Liikunnan llisäämisessä on kuitenkin oltava erityisen varovainen. Hoidossa on suositeltu ns GET-terapiaa (Graded Exercise Therapy), mutta alkuperäisessä muodossa se soveltuu vain harvoille. Englannissa tehtyä ja Lancetissa julkaistua tutkimusta GET-terapiasta on kritisoitu voimakkaasti mm potilasvalinnan takia. Myös oireiden mittausmenetelmissä on ollut puutteellisuuksia. Tällä hetkellä esimerkiksi Iso-Britannian NICE-suositukset eivät pidä sitä enää ensisijaisena hoitomuotona.  Myös USA:n CDC (Center for Disease Control) on muuttanut suosituksiaan CFS:n hoidossa. Etiologisista hoidoista on parhaillaan käynnissä kaksoissokkotutkimuksia. Suoneen annattavasta immunoglobulinihoidosta ei olla saatu riittävää näyttöä, jotta sitä voitaisiin suositella kaikille CFS-potilaille soveltuvana käypänä hoitona. Kaksoissokkotettujen tutkimusten tulokset ovat jossain määrin ristiriitaisia. Tehdyissä tutkimuksissa on käytetty kuitenkin vanhoja ja epätarkkoja CFS-kriteerejä, jonka takia e ole olemassa luotettavaa tietoa mm siitä, miten se auttaisi potilaita,  joilla on myös orostaattinen intoleranssi (esim. POTS), joka on uusien IOM:n (Institute of Medicine) SEID/SRI-kriteereiden olenainen oire. Norjassa on tehty laaja kaksoissokkoutettu tutkimus rituksimabista CFS:n hoidossa. Tulokset olivat negatiivisia. Toisin sanoen rituksimabista ei ollut merkittävää hyötyä. Valitettavasti myös kyseisen tutkimuksen potilasvalintaa voidaan kritisoida. Lisää tutkimuksia tarvitaan. Kaksoissokkoutetuissa tutkimuksissa tulisi rajata hoito tarkasti valittuihin potilaisiin. Yhtenä kohderyhmänä voisivat olla SRI-potilaat, joilla on kroonisen väymyksen ohella myös selvä autonomisen hermoston toimintahäiriö (ks luku dysautononimasta), sillä sinä muodossa on ehkä eniten näyttöä immunologisista häiriöistä. 

Aerobisen fyysisen harjoittelun on useissa kontrolloiduissa tutkimuksissa todettu vähentävän väsymystä ja parantavan heidän toimintakykyään. Harjoittelussa tulee edetä hitaasti, koska liian nopea eteneminen saattaa pahentaa oireita, kuten edellä on todettu GET-terapiasta väärin toteutettuna. Mikäli potilaan oireet ovat voimakkaita tuee hoto aloittaa usein vuoteessa erittain varovasti. Kun voimia ja kuntoa on saatu hieman kohenemaan eikäm pulssivaste ole enää voimkas voidaan nousta istumaharjoituksiin ja asteittain seisomaharjoituksiin. Esimerkiksi Helsingin uniklinikassa sovellamme ja annamme suosituksia siitä, kuinka tällaisissa harjoituksissa tulisi edetä. Jos jumppa aloitetaan liian vauhdikkaasti seuraa siitä usein takapakkia. Toisaalta taas vuoteessa oleminen ja liikkumattomuus ylläpitävät oireiden jatkumista mm huonontamalla nestetasapainoa ja aiheuttamalla suolan puutetta. Kyseessä on siis noidankehä. Suolan puute voidaan todeta parhatien mittaamalla vuorokausivirtsan natriumin eritys (dU-Na).  

Kroonisessa väsymysoireyhtymässä potilaat kuvaavat unen laadun olevan usein huono, nukkuvansa huonosti ja/tai heräävänsä aamuisin väsyneenä. Kroonisessa väsymysoireyhtymässä potilas nukkuu tavallista useammin päiväunia.

Diagnostiikassa laboratoriokokein suljetaan muita syitä pois ja käytetään usein hyväksi syke-sykkeeltä mittausta, aktigrafiaa, unipolygrafiaa ja saatetaan tehdä MSLT tutkimus, jolla selvitetään nukahtamisalttiutta. Lisäinformaation osalta viittaamme toisaalla näillä sivuillamme olevaan dysautonomia-lukuun.