Krooninen väsymysoireyhtymä

Historiaa

Kroonisesta väsymysoireyhtymästä käytetään useita nimityksiä (CFS – chronic fatigue syndrome, KVO – krooninen väsymysoireyhtymä, SEID – systemic exertion intolerance disease, SRI – systeeminen rasitusintoleranssi). Pääoireina oireyhtymälle ovat uupumus ja toimintakyvyn huononeminen. Oireyhtymästä käytetään myös termiä ME (myalginen enkefalomyeliitti). ME-termiä käytetään etenkin vaikeammissa CFS/SRI:n muodoissa. Kyseistä termiä käytetään yleisesti myös esimerkiksi Englannissa.

Ensimmäiset kuvaukset epidemian kaltaisesta influenssaviruksien jälkeisestä poikkeavasta väsymyksestä ovat jo 1780-82 Ranskasta ja 1890-91 Italiasta, ennen vuoden 1918 influenssaepidemian jälkeen kuvattua Von Economon/Espanjan tautia eli encephalitis lethargicaa. Kyseiset oirekuvaukset muistuttavat melko paljon vaikeammasta kroonisesta väsymysoireyhtymästä kärsivien potilaiden oirekuvaa, vaikka kyseessä on eri sairaus. Encephalitis lethargica oli vaikea ja usein kuolemaan johtava sairaus päinvastoin kuin krooninen väsymysoireyhtymä.

Diagnoosi

Krooninen väsymysoireyhtymä on vaikeasti diagnosoitava ja harvinainen sairaus. Uusimmat diagnostiset kriteerit ovat vuodelta 2015. Sitä ennen käytettiin vuonna 1994 julkaistuja CDC:n Fukuda kriteereitä. Keskeisinä oireina ovat yli kuusi kuukautta jatkunut väsymys ja potilaan toimintakyvyn merkittävä heikkeneminen. Oireisiin kuuluvat keskeisesti rasituksen huono sietokyky ja huonolaatuinen yöuni. Diagnostiikassa tulee olla objektiivisesti todettuja kognitiivisen toiminnan häiriöitä tai ortostaattinen intoleranssi, joka ilmenee joko ortostaattisena hypotensiona tai posturaalisena ortostaattisena takykardiana (POTS) merkkinä autonomisen hermoston toiminnan säätelyhäiriöstä (dysautonomia). KTS. Dysautonomia ja toiminnalliset sairaudet.

Erotusdiagnostiikassa on suljettava pois mm. depressio, tarkkaavuuden häiriö, borrelioosi tai muut väsymystä aiheuttavat neurologiset sairaudet, kilpirauhasen vajaatoiminta, sokeriaineenvaihdunnan häiriöt, krooniset ja akuutit aivojen ja selkäytimen tulehdukselliset sairaudet sekä väsymystä aiheuttavat muut unihäiriöt (narkolepsia, idiopaattinen hypersomnia ym.).

Uusimmat etiologiset ja patofysiologiset tutkimukset viittaavat siihen, että kyseessä voisi olla jonkun infektion tai muun immunologisen hyökkäyksen aiheuttama autoimmuunisairaus. Hoidot kohdistetaan oireisiin ja etiologisiin tekijöihin. Riittävä juominen ja oikea ravitsemus, liikunnan asteittainen lisääminen perehtyneen fysioterapeutin avulla ja myös KBT (CBT)- eli kognitiivis-behavioraaliset menetelmät usein auttavat lievittämään sairauteen mahdollisesti liittyvää ahdistusta ja sekundaarista depressiota. Liikunnan lisäämisessä on kuitenkin oltava erityisen varovainen.

Kroonisessa väsymysoireyhtymässä potilaat kuvaavat unen laadun olevan usein huono, nukkuvansa huonosti ja/tai heräävänsä aamuisin väsyneenä. Kroonisessa väsymysoireyhtymässä potilas nukkuu tavallista useammin päiväunia.

Diagnostiikassa laboratoriokokein suljetaan muita syitä pois ja käytetään usein hyväksi syke-sykkeeltä mittausta, aktigrafiaa, unipolygrafiaa ja saatetaan tehdä MSLT tutkimus, jolla selvitetään nukahtamisalttiutta.

Hoito

Hoidossa on suositeltu ns. GET-terapiaa (Graded Exercise Therapy), mutta alkuperäisessä muodossa se soveltuu vain harvoille. Englannissa tehtyä ja Lancetissa julkaistua tutkimusta GET-terapiasta on kritisoitu voimakkaasti muun muassa potilasvalinnan takia. Myös oireiden mittausmenetelmissä on ollut puutteita. Tällä hetkellä esimerkiksi Iso-Britannian NICE-suositukset eivät pidä sitä enää ensisijaisena hoitomuotona. Myös USA:n CDC (Center for Disease Control) on muuttanut suosituksiaan CFS:n hoidossa. Etiologisista hoidoista on parhaillaan käynnissä kaksoissokkotutkimuksia. Suoneen annattavasta immunoglobuliinihoidosta ei olla saatu riittävää näyttöä, jotta sitä voitaisiin suositella kaikille CFS-potilaille soveltuvana käypänä hoitona. Kaksoissokkoutettujen tutkimusten tulokset ovat jossain määrin ristiriitaisia. Tehdyissä tutkimuksissa on käytetty vanhoja ja epätarkkoja CFS-kriteerejä, jonka takia ei ole olemassa luotettavaa tietoa siitä, miten se auttaisi potilaita, joilla on myös ortostaattinen intoleranssi (esim. POTS), joka puolestaan on uusien IOM:n (Institute of Medicine) SEID/SRI-kriteereiden olennainen oire. Norjassa on tehty laaja kaksoissokkoutettu tutkimus rituksimabista CFS:n hoidossa. Tulokset olivat negatiivisia. Toisin sanoen rituksimabista ei ollut merkittävää hyötyä. Valitettavasti myös kyseisen tutkimuksen potilasvalintaa voidaan kritisoida. Lisää tutkimuksia tarvitaan. Kaksoissokkoutetuissa tutkimuksissa tulisi rajata hoito tarkasti valittuihin potilaisiin. Yhtenä kohderyhmänä voisivat olla SRI-potilaat, joilla on kroonisen väsymyksen ohella myös selvä autonomisen hermoston toimintahäiriö. Siinä muodossa on ehkä eniten näyttöä immunologisista häiriöistä.

Aerobisen fyysisen harjoittelun on useissa kontrolloiduissa tutkimuksissa todettu vähentävän väsymystä ja parantavan toimintakykyä. Harjoittelussa tulee edetä hitaasti, koska liian nopea eteneminen saattaa pahentaa oireita, kuten edellä on todettu GET-terapiasta väärin toteutettuna. Mikäli potilaan oireet ovat voimakkaita, tulee hoito aloittaa usein vuoteessa erittäin varovasti. Kun voimia ja kuntoa on saatu hieman kohenemaan eikä pulssivaste ole enää voimakas, voidaan nousta istumaharjoituksiin ja asteittain seisomaharjoituksiin. Helsingin uniklinikalla sovellamme ja annamme suosituksia siitä, kuinka tällaisissa harjoituksissa tulisi edetä. Jos jumppa aloitetaan liian vauhdikkaasti seuraa siitä usein takapakkia. Toisaalta taas vuoteessa oleminen ja liikkumattomuus ylläpitävät oireiden jatkumista mm. huonontamalla nestetasapainoa ja aiheuttamalla suolan puutetta. Kyseessä on siis noidankehä. Suolan puute voidaan todeta parhaiten mittaamalla vuorokausivirtsan natriumin eritys (dU-Na).